Yksi vaikuttavimmista hengellisistä lauluista on Mika Waltarin sanoittama ”Oi, Natsarea­lainen”. Se syntyi sen jälkeen, kun puolen vuoden seurustelu viisi vuotta vanhemman runoilija Elina Vaaran kanssa päättyi eroon. Saiko Vaara aikaan Waltarin, jonka tunnemme runoilijana, kirjailijana, filmikäsikirjoittajana, toimittajana, kirjallisuusarvostelijana, näy­tel­mäkirjailijana? Ainakin runokokoelma Sinun ristisi juureen (1927), johon ”Natsarealainen” sisältyy, kumpusi hylätyn nuorukaisen rakkaushuolista. Mika Waltari uskoi, että juuri runous oli hänen kirjallinen ominaislajinsa, mutta proosalla hän aloitti ja paljolti myös jatkoi. Esikoisteoksensa Jumalaa paossa (1925) 17-vuotias lukiolainen kirjoitti muutamassa illassa tilaustyönä Merimieslähetykselle. Kyseisen järjestön puitteissa Waltari osallistui itsekin saarnamatkoille mm. Uudenkaupungin saaristoon. Hän aloitti teologian opinnot tarkoituksella ryhtyä papiksi, mutta nuoruuden uskonkriisi johti vaihtamaan historiaan ja filosofiaan Helsingin yliopistossa, josta valmistui maisteriksi 1929.

Vaikka Waltarin kansainvälinen maine perustuu lähinnä historiallisille romaaneille, uskonto on tavalla tai toisella mukana suuressa osassa hänen kaunokirjallista tuotantoaan. Maailmankatsomuksellisen puntarointinsa Waltari verhoaa usein kaukaisen historian kulisseihin. Esimerkiksi teoksessa Mikael Hakim (1949) kristityn ja ilslamilaisen maailman kohtaaminen on sijoitettu 1500-luvulle. Tosin hän analysoi myös omaa aikaansa, mm. nuorisokulttuuria (läpimurtoteos Suuri illusioni, 1928), sekä vapaamielisen modernismin ja konservatismin murroksen aiheuttamia eettisiä ja moraalisia konflikteja.

Suvaitsevan ja ennakkoluulottomuuteen pyrkivän suhtautumisensa vuoksi Waltaria luetaan kymmenillä kielillä eri puolilla maailmaa uskonnosta, kulttuurista tai poliittisesta järjestelmästä riippumatta. Entisessä Neuvostoliitossa häntä ei kuitenkaan aikoinaan suvaittu, olihan hän kirjoittanut mm. neuvostovakoilusta (Neuvostovakoilun varjossa, 1942) ja Baltian maiden kohtalosta Stalinin ”vapautuksen” seurauksena (Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta, 1941, julk. salanimellä Nauticus). Waltari matkusteli paljon, tutki ja etsi aineistoa kirjastoista, museioista ja muista dokumenttilähteistä, mutta ei juurikaan tehnyt muistiinpanoja, joten lopullinen teksti syntyi päiväntuoreen fantasian voimasta.

Muuan nettikeskusteluun osallistunut nuori kertoi nähneensä asemalaiturilla miehen niin uppoutuneena lukemiseen, että tämä myöhästyi ainakin kahdesta junasta. Vasta saatuaan kirjan loppuun mies malttoi jatkaa matkaansa. Ilmeisen haltioituneena lukuelämyksestään hän samalla ojensi kirjansa nuorukaiselle. Teos oli Waltarin Sinuhe Egyptiläinen (1945). Vaikka kirjailija ei koskaan käynyt Egyptissä, hänen Sinuhessa luomansa mielikuvat ovat todellisempia kuin koskaan silmin nähdyt. Hollywoodin filmatisointi (1954) mielestäni vain latistaa alkuperäisen tekstin väkevyyttä.

Siinä missä joku on ”reaalipoliitikko”, Waltari oli ”reaalikirjailija”: kirjoittamisella piti elää ja – avioiduttuaan 1931 – elättää perhe (puoliso Marjatta Luukkonen, tytär Satu). ’Myyvä’ ei siis ollut välttämättä ruma sana. Lehtiartikkelit, kirja-arvostelut ja tietoteosten ynnä muiden hyötytuotteiden toimittaminen oli osa leipätyötä. Kotiliedessä vuodesta 1934 lähtien julkaistun sarjakuvan Kieku ja Kaiku riimittelyt olivat hänen käsialaansa, samoin komisario Palmu, useiden rikosromaanien ja filmien sankari. Joskus viihteelliseksi leimatusta Waltarista tuli myöhemmin Suomen Akatemian jäsen. Hänet palkittiin myös useissa kilpailuissa, joihin osallistumisen yksi tarkoitus lienee ollut kumota epäilyt, ettei hän olisi myös vakavasti otettava kirjailija. Pro Finlandia -mitali myönnettiin hänelle 1952.

Mutta ”tämä aarre on meillä saviastioissa”. Waltarin kohdalla sanonta pitää enemmän kuin paikkansa. Jo lapsuuteen liittyi suuri menetys: 32-vuotiaan isän kuolema tuberkuloosiin 1914 Mikan ollessa vasta 5-vuotias. Pitkin elämää Waltari kärsi vaikeista masennustiloista, jotka toisinaan vaativat sairaalahoitoa. Kausiluontoinen alkoholismi, ”tuurijuoppous”, oli kuluttavaa sekä fyysisesti että sisäisten ristiriitojen vuoksi. Miten samassa persoonassa sovittaa yhteen oman raadollisuutensa kokeminen ja uskonnollinen yli-ihanteellisuus, aistilliset herätteet ja puhtauden kaipuu, lankeemukset ja käsitys, jonka mukaan ihminen kärsimysten kautta hioutuu täydelliseksi? Tällainen ajalle tyypillinen teologia heijastuu muun muassa kirjasta Jumalaa paossa.

Waltari sanoo koko elämän olleen tuota pakoa. Kristinusko ei tuonut hänelle sellaista mielenrauhaa, josta ”itsekkäästi nauttia”. Mutta olisiko hänestä tullut kirjailijaa, ellei hän olisi hyväksynyt ikäänkuin elämäntehtäväkseen kantaa sisimmässään kroonista saavuttamattomuuden jännitettä? Tunsiko hän sittenkin Jumalan paremmin ja syvällisemmin kuin monet sellaiset, joille uskonto on vain oman ahdistuksen naamiointia? Voisiko kukaan Jumalalle täysin ventovieras kirjoittaa: ”Aarne tunsi nyt Jumalan. Alussa oli Jumala tuntunut saavuttamattoman suurelta ja ylhäiseltä, mutta rukousten kautta oli Jumalan ja Aarnen välille muodostunut ihmeellinen, kiinteä side. Jumala tuntui nyt hellältä, rakastavalta isältä, joka tunsi ja ymmärsi kaikki ja joka viisaalla, varmalla kädellään ohjasi ihmisten teitä” (Jumalaa paossa, s. 62)?

Saavuttamaton ja ylhäinen – hellä ja rakastava Isä. Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit – Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni. Näiden jumalakäsitystensä ääripäiden välillä koko ihmiskunta yhä tavallaan kamppailee. Waltari jakoi tämän kohtalon ihmiskunnan kanssa omassa, hauraassa ihmisyydessään. ”Oi, Natsarealainen, sun ristis juurehen ma polvistun. Sä tiedät kyllä, mikä sun ristis’ juurehen on vienyt mun… Oi, Natsarealainen, oon sairas kokonaan ja vapisen… Oi Natsarealainen, ei tähteäkään näy… Oi auta, muuten mun tieni jälleen käy pois pimeään. Sa tiedät kyllä kaiken sen, mitä pakenen...Oi Natsarealainen...”

Jo pelkästään nämä sanat riittäisivät täyttämään yhden ihmiselämän tarkoituksen, jos sitä mitataan kyvyllä rohkaista kaikkein epätoivosintakin ihmistä lähestymään Natsarealaista vailla mitään muuta ansiota kuin avoinna ammottavat sielun haavat ja suunnaton avun ja lohdutuksen tarve. Taneli Kuusiston säveltämänä laulu elää, vaikka kirjoittaja olisi kuollut. Kolme ja puoli viikkoa ennen 70-vuotispäiväänsä, 26.8.1979, Waltarin elämä päättyi. Hänen syntymästään tulee 19.9.2008 kuluneeksi 100 vuotta. Mitä elämä on 22 romaania, 15 pienoisromaania, 26 näytelmää, 6 runoteosta, 4 novellikokoelmaa, 7 salapoliisiromaania, 2 satukirjaa, noin 100 kirja-arvostelua ja lehtiartikkelia myöhemmin? Entä useita kuunnelmia, toimitettuja tietokirjoja, suomennoksia ja elokuvakäsikirjoituksia myöhemmin?

Mitä ihminen on? Kirjassa Mikael Hakim (ruotsinkielisessä versiossa sivulla 212) summataan jotenkin tähän tapaan: Olemme kaikki matonkutojia. Jokaisella on omat lankansa, oma osuutensa suuressa maailmankuviossa. Yksittäiset langat voivat katkeilla, yksittäisen kutojan epäonnistumisen vuoksi voi osa kudoksesta nuhraantua, mutta ylivalvojalla on kokonaisuus aina hallussaan ja hän voi oikaista virheet. Matonkutojana, osana suurta kokonaisuutta, ajatuksemme, sanamme ja tekomme saavat sisältönsä, sen puitteissa koko elämämme saa tarkoituksensa.

Mika Waltarin kerrotaan olleen rauhallinen ja ystävällinen luonne ja lämmin ihminen. Vuonna 2008 suomalaiset antoivat palautetta äänestämällä Sinuhe Egyptiläisen rakkaimmaksi kirjakseen. Nähtäväksi jää, tulevatko kirjailijalle omistetut nimikkotaivaankappaleet, asteroidi n:o 4266 (”Mika Waltari”) ja asteroidi n:o 4512 (”Sinuhe”), olemaan hänen lopullinen kotinsa, kun niitä ’monia huoneita’, joita Jeesus sanoi Isän kodissa valmistavansa, jaetaan.